In Finnish

I thought I’d write something in my native language for a while. I wrote the book in English to attract a larger audience, because I could do it and because translations are not as good as the original thing, but most of the first readers are probably Finns due to me being better known here than internationally.

 

***

 

Kun presidentti Sauli Niinistö kirjoitti uuden vuoden puheessaan, että kaikki työ on tärkeää, hän oli mielestäni osapuilleen oikeassa. Mutta tämä herättää kysymyksen siitä, mitä on työ. Perheenäidin työ on eittämättä tärkeää, mutta siitä ei saa palkkaa – näin ollen kaikesta tärkeästä työstä ei saa palkkaa tai työtodistusta, eikä sitä yleisesti ottaen merkitä mihinkään viralliseen rekisteriin.

Työn määrittelyn vaikeus on pohjimmiltaan metafyysinen kysymys. Kun mietimme “työtä”, päädymme lopulta miettimään “hyvää” ja sitä, mitä on “tehdä hyvää”. Toisin sanoen: päädymme miettimään Laatua. Laatu on Laadun metafysiikassa tekninen termi, jonka merkitystä ei voida tyhjentävästi määritellä, mutta Laadun metafysiikka yrittää sanoa siitä niin paljon kuin siitä kannattaa sanoa.

Nykyään vallalla on rationaalisuuden filosofia. Se on tavalla tai toisella ollut jo pitkään vallalla länsimaissa. Siinä ihminen käyttää järkeä arvioidakseen asioita sekä muodostaa etukäteissuunnitelmia ja toimii niiden mukaan. Rationaalinen ihminen kerää aiemmin hankittua tietoa ja soveltaa sitä tavalla, jota voidaan rinnastaa tietokoneen toimintaan, vaikka se on tietysti stokastisempaa eli epäsäännöllisempää. Tiedon soveltaminen on tietoista ja harkittua – ei niinkään intuitiivista ja improvisoitua.

Rationaalisuuden filosofia on luonut suurimman osan länsimaiden vauraudesta. Se on kehittänyt tekniikkaa, tiedettä ja kulttuuria niin huimasti, ettei sen arvoa ja meriittejä käy kiistäminen. Kuitenkin sitäkin voi pitää puutteellisena. Vaikka kuuluisat ja arvostetut filosofit yhä vannovat rationaalisuuden nimeen, on tiettyjä syitä pitää rationaalisuuden filosofiaa keskeneräisenä.

Jotta voisimme ymmärtää, mitä on tärkeä työ, meidän täytyy elää metafyysisessä viitekehyksessä, joka tunnistaa tieteen ja tekniikan saavutukset, mutta pystyy vertailemaan niitä mystiikan, taiteen ja yleisen elämisen taidon saavutuksiin. Vertailun täytyy onnistua yhteismitallisin kriteerein. Jos haluamme tehdä tällaista vertailua analyyttisen filosofian keinoin, kriteerit täytyy myös määritellä analyyttisesti. Tämä tarkoittaa sitä että ne pitää määritellä niin täsmällisesti, että tietokone voisi ne parsia.

Tässä en ole täysin onnistunut, sillä Analyyttinen Laadun metafysiikka on osin metaforinen teoria. Sen tietyt osat ovat vertauskuvia, koska ne koskevat asioita, joista ei voida puhua selkeästi. Nuoren Wittgensteinin tavoin en kuitenkaan usko, että näistä asioista tulee vaieta. Vertauskuvatkin olen pukenut joukko-opin ja logiikan muotoon, ja loppujen lopuksi olen päätynyt ajattelemaan, etteivät vertauskuvani ole vertauskuvia sen enempää kuin fysiikan kaavat ovat vertauskuvia koskien kappaleiden liikkeitä.

Analyyttisen Laadun metafysiikan puitteissa on mahdollista verrata tehtaan tuotoksia siihen, mitä munkkiluostari tuottaa, vaikkei jälkimmäinen rationaalisesta viitekehyksestä katsottuna tuota juuri mitään. Sanon “juuri mitään”, koska munkkiluostarikin tuottaa kyllä jotain. Vuosien meditaation on tieteellisesti todettu aiheuttavan muutoksia eräiden aivoalueiden koossa ja muodossa. Psykologikin voi todeta meditaatiolla olevan vaikutusta, ja ammattitaitoinen psykologi voi suositella meditaatiota potilaalleen. Mutta kukaan ei ole luonut analyyttistä järjestelmää, jossa meditaatiota voisi verrata raitiovaunun ajamiseen yhteismitallisin kriteerein, ikään kuin molemmat olisivat työtä. Ei kukaan ennen kuin nyt.

Länsimainen yhteiskunta on saavuttanut korkean elintason. Tämä on kuin paratiisi, jos sitä vertaa joihinkin muihin paikkoihin maailmassa. Mutta me emme ole oppineet, mitä täällä paratiisissa sitten pitäisi tehdä, koska metafyysiset ajatuksemme juontuvat pääosin ajalta, jolloin tätä paratiisia ei ollut vielä luotu. Jos luomaamme paratiisia ei kukaan tarvitse, taannumme sille tasolle, josta tulimme. Jos kukaan ei osaa hyötyä siitä, että elämme jälkiteollisessa yhteiskunnassa vanhan teollisen yhteiskunnan ja sitä vanhemman maatalousyhteiskunnan sijaan, ei elämäntavallamme ole pohjaa. Pohja on kuitenkin löydettävissä.

Zen and the Art of Insanity kertoo sinulle metafyysisestä viitekehyksestä, jonka puitteissa juuri sinä voit hahmottaa todellisuuden. Se ei ole (pohjimmiltaan) valitusta siitä, kuinka pankkiirit, oikeisto, vasemmisto, nationalistit ja eläinaktivistit tekevät kaiken väärin. Se on sinulle. Se kertoo, mitä löysin, kun jättäydyin yhteiskunnan määrittelemän työn ja opiskelun ulkopuolelle kymmeneksi vuodeksi selvittääkseni, mihin länsimainen elämäntapa voisi perustua. Se on myös ensimmäinen askeleeni takaisin. Takaisin teidän luoksenne, jotka ette ole käyneet tällä yksinäisyyden vuorella, jonne sisäisen paloni vuoksi lähdin, mutta jonne kukaan ei voi jäädä asumaan. Vain tämän vuoren huipulta pystyin näkemään selkeästi, mitä ihmettä me oikein olemme tekemässä.